Paras aika vuodesta

Onhan marraskuukin ihan kiva, mutta kyllä kevät on sentään aina kevät... Olen aina rakastanut eniten juuri toukokuuta. Kaivetaan sen kunniaksi vanha blogin yritelmä naftaliinista. Sanat eivät suostu tottelemaan taaskaan, joten kuvat puhukoot puolestaan. Nämä tosin eivät anna täyttä kuvaa tämänhetkisestä ihanuudesta, ovat parin viikon takaisia vähintään.

Helmikuisia mietelmiä

Jaahas, sitä on taas tullut yön aikana lisää. Miten se ikinä ehtii sulaa edes juhannukseen mennessä? Eilen aamulla taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko lämmitti ikkunan läpi. Niissä puitteissa lumenkin jaksoi sietää. Lähdin siis toiveikkain mielin ulos kamera kourassa. Vaan eikö mitä: siinä silmänräpäyksessä taivas peittyi pilveen ja kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin armottomampana kuin koskaan. Koirien pissaläikät täplittävät mieltä ylentävästi kuraisia lumivalleja. Se on helmikuuta se. No, nyt on ainakin hetken aikaa puhtaamman näköistä...

Mutta MITEN nää kuvat saa isommiks? Ala-asteen kuviksenope jaksoi aina jankuttaa että tehdään isoon kokoon...

Desperate housewife

Oli ihan pakko tulla tänne kerskumaan. Mainitsinkin tossa jo illan siivousaikeista, mutta jotenkin se aloitus vaan venyi ja venyi... Viimein sitten puoli yhdentoista aikoihin ryhdistäydyin ja otin imurin kauniiseen käteen. Oli tarkoitus ihan vähän vaan siistiä, mutta kuinkas sitten kävikään... Kehitin jonkun kumman pakkomielteen siitä, että haluan yllättää J:n supersiistillä kodilla kelpo vaimon tavoin, ja kuulkaahan tätä: Kello on nyt 1.00 aamulla ja olen

imuroinut koko kämpän (myös sohvan takaa!),
pessyt vessan,
vienyt roskat ja jätepaperit ulos,
hoidellut tiskit,
pyyhkinyt pölyt,
tyhjentänyt kaikki tasot ylimääräisestä roinasta sekä...
...vaihtanut lakanat!

VÄHÄNKS oon ylpee ittestäni. (okei äiti, tiedän kyllä mitä ajattelet jos luet tätä: teit vain sen mitä kaltaisellesi aikuiselle, naimisissa olevalle ihmiselle pitäisi olla ihan arkipäivää).

koheltaja mikä koheltaja

Todellinen epäonnenpäivä tänään... Ensin herään vartti sen jälkeen kun olisi jo pitänyt lähteä töihin (piti vaan lepuuttaa silmiä hetkisen kellonsoiton jälkeen). Aamupala jäi haaveeksi puhtaista hiuksista puhumattakaan. Kun sitten ajelen päivän viimeistä päiväkotia kohti havahdun yhtäkkiä tajuamaan, että maisemat on aika vieraan näköisiä... Ei muuta kun u-käännös ja armoton fuudeeraus mikä nyt on mennyt pieleen; olenhan kuitenkin ajellut saman reitin kymmeniä kertoja ja aina on mennyt oikein. Ja kuka kumma on muuten jättänyt ton liikenneympyrän tohon..? No, tossa nyt ainakin lukee Stockholm ja Knivstahan sijaitsee uppsalan ja Tukholman välissä, joten sinne siis... Mut ei surkee sentään, kyllä tää nyt jotenkin vaan tuntuu niin väärältä... Ei ole totta, olen Arlandassa! No, tos ois Långhundra 9, sieltähän on "vaan" 15 kilsaa Knivstaan, otetaan se, kun ei huvittais lähtee tonne lentokenttäalueellekaan sompailemaan... No sehän olikin varsinainen neronleimaus, peninkulma kiharaista yhden auton levyistä peltotietä lumituiskussa, eihän siihen mennytkään kuin puoli tuntia... Kun tulen perille on enää vajaat puoli tuntia siihen, kun lapset haetaan päiväkodista, joten voin yhtä hyvin ajaa suoraan kotiin. Sen pituinen se. Olen tässä koittanut miettiä pääni puhki keksiäkseni KUKA KUMMA sen ympyrän heitti mun väylälle...

No oli miten oli, nyt ei auta muu kun alkaa raivata kämppää säälliseen kuntoon J:n huomista kotiinpaluuta ajatellen. Vapaa ja huoleton elämä jättää jälkensä...

Mitäköhän ensin tekis..?

Kyyditsin just J:n Arlandaan. Se lentää isosetänsä vaimon peijaisiin Pohjois-Norjan Gråfjordiin, sukunsa ammoisille syntysijoille. Eppäilen ettei se isosedän vaimo niin läheinen hälle ollut, mutta haluaa tavata Norjan sukulaisia ja käydä pitkästä aikaa Gråfjordissa. Ja meikätyttö asuttaa kämppää ihan yksin keskiviikkoon asti, jipii! Eiku siis tottakai tulee ikävä, mut näin ens alkuun otetaan kyllä ilo irti vapaudesta... Saa hommailla ihan mitä vaan tyttöjen hömppäjuttuja ilman että joku leukailee vieressä, jee! Mut surku sentään, meil ei oo mitään hyvää syötävää... Voisko sitä ihan lähtee vartavasten sipsinhakumatkalle?

Ja yhä vaan olen tohkeissani näistä lumisista maisemista. Silkkaa hupsutusta kanniskella kameraa mukana pilkkopimeällä iltakävelyllä, mutta kyllä niiden kuudenkymmenen neljän kuvan joukossa jokunen jotakuinkin onnistunutkin oli...

Talviteloilla

Olen vaakkunut variksena loppiaisesta lähtien. Istun kotona ja köhin. Niiskutan. Niistän. Aivastan. Ja aloitan saman taas alusta. Napsin Strepsilsejä koko ajan vaikka niitä saisi syödä vain joka toinen tunti. No, tuskin niiden yliannostukseen on kukaan vielä kuollut. Tiistaiaamuna arvoin pitkään lähteäkö töihin vaiko ei. Lähdin sitten, mutta hetken ajeltuani tajusin homman mielettömyyden ja palasin kotiin. Olen yrittänyt pakon edessä saada jotain tehtyä kakkostyön eteen, ja jotenkuten se on sujunutkin. Köhimisniistämisaivastusrumbaa voi kätevästi pyörittää tässä koneella istuessa samalla kun koittaa säveltää jotain viksua (?)

Tänään alkoi tuntua siltä, että on pakko päästä tuulettumaan, ja läksin järvelle. Pilvinen päivä ja värit vähissä, mutta niin kaunista silti. Piristi kummasti. Nyt word auki ja hommiin. Sitten onkin koko pitkä viikonloppu aikaa tervehtyä kunnolla.

Vähän leudompaa, paljon valoisampaa

Joulu, uusivuosi ja loppiainen menivät, men samlingarna bara fortsätter... Vielä tänään ja huomenna. Lomaa jäljellä vielä viisi päivää. Ne ajattelin tosin käyttää tehokkaasti hyödyksi kakkostyön merkeissä. Siksi alunperin tähän koneelle istahdinkin, mutta pieni hetki hömpän parissa suotakoon. Uskomatonta muuten miten paljon muutama auringonsäde voi piristää mieltä viikon yhtäjaksoisen pimeyden jälkeen (eli ei olla muuttamassa Kiirunaan).