Röyh!

Olen hyvinsyönyt ja solidaarisuutta tulvillaan. Takana on parin päivän koulutus- ja virkistystapahtuma Aronsborgin konferenssikeskuksessa Mälarenin rannalla. Olen santsannut noutopöydästä aamiaisella, lounaalla sekä illallisella, tutustunut kymmeniin uusiin työtovereihin, kuunnellut luentoja ja käynyt keskusteluja vaihtelevan kiinnostuneena. Täytyy sanoa, että vaikkei itse koulutusosuus ehkä niin paljon antanutkaan (moneen kertaan selkokielellä toistettuja itsestäänselvyyksiä), niin en voinut olla ajattelematta, miten ainutlaatuiseen ja mielenkiintoiseen työyhteisöön olen päätynyt. Kansallisuuksia on parisenkymmentä ja jokaisella omat tarinansa. Ilahduttavaa oli myös se, että ihan kaikki osasivat pitää hauskaa ilman alkoholia. Se hyvä puoli ainakin on työyhteisössä, josta huomattava osa on muslimeja. Ei tarvitse kuumeisesti miettiä, missä vaiheessa iltaa on aika suorittaa katoamistemppu...

Myöhäisheränneet mustikanpoimijat

Olimme lauantaina niin reippaita, että lähdimme ihan mustikkametsälle. Perillä totesimme sen, mitä jo olimme lähtiessä aavistaneetkin: makoisat marjat olivat jo aikoja sitten kadonneet ripeämpien poimijoiden sankoihin. Jäljellä oli enää onnettoman pieniä rupuja, jotka kuitenkin päätimme paremman puutteessa kelpuuttaa, ja sisukkain ponnistuksin saimme kokoon piiraallisen verran. Mutta ei laihalla saaliilla väliä, metsäretkeily oli pääasia...

Ciao!

Pakkohan tätä bloggailua on nyt jatkaa, kun olen näköjään saanut ihka ensimmäisen lukijankin (syrämmenrakkaat terveiset vaan HW:lle ;-).

Jos vaikka höpisisin vähän heinäkuisen Italian reissumme tiimoilta? Sanottu ja tehty. Viikossa ehdimme nähdä Milanon, Venetsian sekä Lago- ja Gardajärven seutuja. Venetsia oli ällistyttävä paikka ja kolahti surumielistä romantiikkaa rakastavaan sieluuni niin että tuntui. Katselin tuhatvuotisia rakennuksia ja kuvittelin kaupungin loistonsa päivinä joskus Bysantin valtakunnan aikoihin: ilta-auringon valossa hehkuvaa marmoria, kirkkojen kullattuja kupoleja ja mosaiikin koristamia julkisivuja silmän kantamattomiin. Nyt marmori oli monin paikoin mustunutta, mosaiikki irronnut ja talot mikä mihinkin suuntaan kallellaan. Tuntui kuin kaupunki olisi jo kauan sitten todettu tuhoon tuomituksi ja jätetty rauhassa vajoamaan mereen. Jotenkin saattoi aivan erityisellä tavalla kokea, kuinka kaikella tosiaan on aikansa. Kaunista siellä oli vieläkin, ja surumielinen kohtalonomaisuus teki tunnelmasta aivan erityisen.