Pakkohan tätä bloggailua on nyt jatkaa, kun olen näköjään saanut ihka ensimmäisen lukijankin (syrämmenrakkaat terveiset vaan HW:lle ;-).

Jos vaikka höpisisin vähän heinäkuisen Italian reissumme tiimoilta? Sanottu ja tehty. Viikossa ehdimme nähdä Milanon, Venetsian sekä Lago- ja Gardajärven seutuja. Venetsia oli ällistyttävä paikka ja kolahti surumielistä romantiikkaa rakastavaan sieluuni niin että tuntui. Katselin tuhatvuotisia rakennuksia ja kuvittelin kaupungin loistonsa päivinä joskus Bysantin valtakunnan aikoihin: ilta-auringon valossa hehkuvaa marmoria, kirkkojen kullattuja kupoleja ja mosaiikin koristamia julkisivuja silmän kantamattomiin. Nyt marmori oli monin paikoin mustunutta, mosaiikki irronnut ja talot mikä mihinkin suuntaan kallellaan. Tuntui kuin kaupunki olisi jo kauan sitten todettu tuhoon tuomituksi ja jätetty rauhassa vajoamaan mereen. Jotenkin saattoi aivan erityisellä tavalla kokea, kuinka kaikella tosiaan on aikansa. Kaunista siellä oli vieläkin, ja surumielinen kohtalonomaisuus teki tunnelmasta aivan erityisen.